Muistamisen tila

Muistamisen tila – kun mitään ei enää tarvitse tehdä

Tietämistä ilman sanoja

Joskus ei tarvitse tehdä mitään. Ei parantaa. Ei ymmärtää. Ei opettaa. Ehkä ei edes ohjata. Voi vain olla – ja huomata, että siinä hetkessä alkaa tapahtua jotain. Ei siksi, että joku tekee, vaan siksi, että tila sallii. Sinä sallit. Antaudut. Viime aikoina olen huomannut itsessäni muutoksen, jota en enää usko pelkäksi ajatukseksi. Se on uusi tapa olla. Se ei tullut yhtäkkiä, eikä ollut päätös. Se muotoutui pikkuhiljaa – hoitojen hiljaisuudessa, yksinäisyydessä, omassa sisäisessä liikkeettömyydessäni. Se on muistamisen tila.

Mikä on muistamisen tila?

Muistamisen tila ei ole hoitomenetelmä. Se ei ole tekniikka eikä palvelu. Se on tila, jossa mitään ei tarvitse tietää – mutta jossa kaikki saa järjestyä. Se on tila, jolla ei ole metodia. Se on läsnäolon kenttä, jossa toinen saa tulla näkyväksi ilman, että häntä analysoidaan, korjataan tai nostetaan. Tässä tilassa en yritä auttaa. En pyri mihinkään. En tiedä sinusta mitään. Ja siksi voin olla täysin kanssasi. Turvallisesti. Hiljaisesti. Totuudellisesti.

Miten tähän on tultu?

Moni teistä tuntee taustani – olen pitkään ollut hoitaja, tutkija, etsijä, kokija. Olen rakentanut ymmärrystä kehosta, mielestä, energiasta, menneestä ja näkymättömästä. Olen käyttänyt monenlaisia menetelmiä: energiahoitoa, kvanttihypnoosia, kehotyöskentelyä. Kaikki ne ovat olleet arvokkaita. Mutta nyt ne ovat alkaneet hiljetä. Ei siksi, että niissä olisi vikaa – vaan koska ne ovat täyttäneet tehtävänsä. Nyt huomaan, että haluan antaa tilaa. Eikä tilaa voi antaa, jos sen täyttää ohjeilla, tietämisellä, metodeilla tai ratkaisuilla.

Miltä se voisi näyttää käytännössä?

Ehkä se on retriitti. Ehkä kohtaaminen, jossa ei puhuta. Ehkä tila Kivilahdessa – paikka, jossa ei ole ohjelmaa, mutta jossa kaikki saa tapahtua. Ehkä kirjoitus, jossa hiljaisuus on tärkeämpää kuin sanat. Ehkä se tapahtuu sinun ja minun välillä – ilman että kumpikaan tietää miten tai miksi.

Kivilahti – tila, joka ei tarvitse nimeä

Kivilahdessa on jotain erityistä. Se ei ole vain paikka. Se on olemisen tila. Se on maisema, joka ei painosta mihinkään, vaan joka kutsuu: ”Unohda hetkeksi. Muista kaikki.” Se on maa, joka kantaa sinua hiljaa. Vesi, joka ei kysele. Puu, joka seisoo vierelläsi sanomatta sanaakaan. Kivilahti on muistamisen tila. Ja ehkä minäkin alan olla.

Mitä tästä on muotoutumassa?

En vielä tiedä. Ehkä kutsu hiljaiselle retriitille. Ehkä sanaton kohtaaminen. Ehkä yhteinen tila, jossa kukaan ei yritä mitään – ja juuri siksi voi tapahtua kaikki. Jos tämä resonoi sinussa – pysähdy hetkeksi. Ei tarvitse ilmoittautua. Ei varata aikaa. Ei edes ymmärtää. Ehkä vain: hengitä. Lue tämä uudelleen. Ja anna hiljaisuuden sisälläsi vastata.

Kiitos kun olet. Se riittää.